Kultaa Rogainen MM-kisoista!

Pari Mäkinen & Silventoinen voittivat rogainen MM-kisoista kultaa Uuden Seelannin Cheviotissa pidetyissä kisoissa 22.11. Kisa oli erittäin tiukka ja kovatasoinen. Tiimin voitto perustui erinomaiseen reittisuunnitelmaan ja tasaiseen vauhdinjakoon. Vastustajat tahkosivat nousua ja matkaa enemmän vähemmillä pisteillä sekä tuhrivat vesisatteessa yöllä ja "hash"-housessa aikaa liiaksi meidän pystyessä koko ajan tasaiseen menoon, pienehköön nousumäärään sekä vetämään koko reitti yhdellä "heitolla" ilman taukoja.

Ennakkoon ajattelin mahdollisuukiemme riittävän ehkä mitalliin vain erittäin onnistuneella suorituksella. Kisassa oli mukana useita kovia pareja. Mm. Ukrainan EM-kisoissa hurjan suorituksen tehneet Shedov-Abrasamova, 2002 maailmanmestarit Liettuasta, sekä useita kovia, kerättyjä ja meritoituneita AUS ja NZ-joukkueita.

Kisa-alue rajoittui merenrantaan ja sisämaahan päin kohoavaan reunavuoristoon. Maasto sisälsi korkeuseroja jopa yli 400m saakka. Pääosa maastosta oli hyväkulkuista laidunmaata satoine aidanylityksineen. Pakoin alueella oli syviä, jyrkkiä ja lähes läpipääsemättömiä puronotkoja.

Välineet pistettiin kuntoon jo kotimaassa ja hommattiin oleellisimmat työkalut "southern style"-kompasseista uusiin reppuihin. Kenkäpuolella luotimme Ice Bugin leveähköön Hikoon, jossa on riittävän paksu ja vaimentava pohja 24h suoritusta varten, hyvin varvastilaa ja erinomainen pito rinteisiin. Tällaisessa kisassa kaiken a&o on jalkojen hyvinvointi. Piukka ja nopea kenkä on hyvä pari tuntia, mutta kun hommaa pitää tehdä reppu selässä 24h, kenkävalinta on tässä. Paidaksi laitettiin säähän sopiva Löfnerin pyöräpaita. Tuskin Oulun Pyörä-Suvala tästä huonoa tykkää, vaikkei oltukaan pyörällä liikeellä! Pyöräpaita toimii sitä paitsi juoksussa hyvin, koska siitä saa kaivettua chsipsit ja muut herkut selkätaskuista helpommin kuin repusta. Toisaalta vetoketjua voi vetää napaan asti auki jos tulee liian kuuma.

Kisakartta jaettiin 3 tuntia ennen lähtöä ja saman tien aloimme mittailemaan reittiä kartalle. Kartta oli selkeälukuinen, mutta 20 m käyräväli teki homman vaikeaksi: mäkien koko ei tahtonut erottua kartalta ja jo yhden käyrän mäki muistutti maastossa tunturia. Varsinkin pimeällä tämä osoittautui vaikeaksi tekijäksi.

Reittisuunnittelussa oli huomioitava rastien lisäksi se, että juomapisteitä oli vain 8 kpl ja maastosta ei saanut kelvollista vettä. Valtatien ylitys oli sallittua vain ylityspaikoilla, joissa oli leimaus. Ylityksistä sai 15 pistettä lisää, joten ne kannatti todellakin suunnitella reitille ja ottaa hallitusti lisäpisteet kotiin.

Päätimme satsata enemmän maaston tasaisiin osuuksiin ja pitää tasasista hyvää vauhtia kuin yrittää tehdä "lyhin" reitti. Mieleisen reitin saimmekin kartalle aika nopeasti ja reitille rytmittyivät juomapaikat ja tienylityksetkin sopivasti. Kokonaismatka oli järjestäjien mukaan 102 km "linnuntietä". Matka oli siis aika pitkä ottaen huomioon aiemmat kisat. Ukrainassa vedettiin Hannun kanssa EM voittoon vaivaisella 77 km saldolla hitaassa maastossa. Maasto oli nyt nopeampi ja avoimempi kuin aiemmissa kisoissa, joten uskoimme "plänin" pitävän.

Kisa lähti normaaleissa merkeissä: suuri osa joukkueista säntäsi matkaan kuin sadalle metrille. "Talla pohjassa ja reppu heiluen" porukkaa sinkoili sinne sun tänne nokka tohisten. Sanoin Ullalle, että antaa noiden vetää ja tehdä uraa heinikkoon, met lähdetään sitten kun tulee pimeä. No, parin rastin jälkeen joukko hajaantui eri suuntiin ja huomasimme olevamme yksin neitseellisellä reitillä. Kukaan ei siis ollut päätynyt samaan reittitaktiikkaan. Hyvä niin, sillä yksin menossa voi rauhassa suunnistaa ja pitää tasaista vauhtia.

Aluksi kiivettiin noin 480 m meren pinnan yläpuolella olevalle mäelle, josta lähdettiin tasaisesti laskemaan harjanteita ja tasaisia alueita rantaa kohden keräten rasteja. Alku ei tuottanut onglmaa ja 6 tunnin uurastuksen jälkeen pistekeskiarvo lähenteli 200p/tunti ja matkaa oli kertynyt jo 30 km. Todella hyvää vauhtia siis. Tällä menolla voisimme kiertää melkein kaikki rastit! Ullalla alkoi kuitenkin vatsa hieman temppuilemaan ja puskassa piti käydä jopa useammin kuin Vähämetsä Artic 24:ssa. Hätään otettiin ensiapulaukusta pari Imodiumia ja matka sujui sen jälkeen paljon paremmin. Ja minä kun olin ollu vastaan koko EA-laukkua turhan painon vuoksi! Tässä vaiheessa olimme 1.30h edellä omaa suunnitelmaa. Yö oli kuitenkin tulossa ja maastossa oli odotettavissa kumpuilevaa ja hitaampaa maastoa.

Matkanteko oli jatkuvaa aidan yli hyppimistä, sähköaidan kanssa taiteilemistä ja nauta-, sonni- ja lammashaassa loikkimista eläimiä väistellen. Noin 150:llä aidalla Ulla hyppäsi huolimattomasta vinorinteessä olevaan heinikkoon ja nilkasta kuului pahaenteinen rusahdus. Samalla toisesta päästä kuului sellainen melu, ettei moista soisi kuuluvan ennen lasten nukkumaanmenoaikaa. Nilka murtui tai ainakin nivelsiteet menivät rusahtaen kuin koivun oksa. Ajattelin, että: "tähänkös tämä nyt jäi, ...kele". Vankka teippaus piti kuitenkin jalan kuosissa ja jatkoimme matkaa tunnustellen ja nilkuttaen 10 minuutin ähkimisen jälkeen. Muutaman rastin jälkeen oli selvää, että matka jatkuu, mutta sitä ei tiennyt kuinka kauan. Ullan nilkasta kuului ikävä nuksahtelu kun malleolin (nilkassa pollottava luu) päällä oleva rikkoontunut jänne muljahteli nilkan liikkeiden mukaan. Ei ole helppoa ei. Luulen, että aika moni olis tässä vaiheessa heittänyt pyyhkeen kehään. Nostan hattua ja kumarran joukkuetovirin puoleen.

Pimeän korvassa ehdittiin ottaa pari todella vaikeaa rastia laakeamuotoisilta kukkuloilta, jossa rastit olivat läpipääsemättömien puro-viidakkorotkojen välisillä harjanteilla. Pienen epäröinnin jälkeen "pahikset" oli leimattu ja yön syleilyyn suunnistettiin selkeämpipiirteisille sumuisille kukkuloille. Tässä kohtaa muutama rasti oli pilvirajan yläpuolella. Voitte kuvitella miltä tuntuu suunnistaa kartalla, jossa on 20 m käyräväli, mittakaava on 1:40 000 ja etsiä yhtä puuta sumun seasta 150m korkean laakean monimuotoisen mäen rinteestä näkyvyyden ollessa noin 15 m. En tiedä oliko se hyvä suunta vai säkä, mutta puuhun tupsahdettiin aivan suoraan.
Edellisellä rastilla haahuillut usemman joukkueen mieskatras ei lähtenyt peesiin vaikka meidän opastettua heidät edellisellekin rastille jotain peesaamisen suuntaista elettä oli havaittavissa! Olisikohan kannattanut, sillä sumukukkulan puulle he eivät ainakaa tuleet. Matka jatkui meillä pian pilvirajan alapuolella ja vähän helpompiin haasteisiin.

Pilven hälvettyä haastetta lisäsi keskiyöllä alkanut sade. "Eipähän tartte maisemii katsella ei"! Goretakit päälle ja tasainen meno koneeseen, jotta lämpö pysyy päällä. Näin mentiin ja rasteja napsittiin sateen juuri haittaamatta menoa. Jalat olivat olleet likomärät jo tunteja, sillä alkuillan kosteus ja alati yltynyt tihkusade oli kastellut heinikot märiksi aikoja sitten. Kosteus alkoi tuntua ikävältä ja jalkoja paleltaa kylmän sateen vihmoessa edelleen. Onneksi rasvattiin jalkoja jo pari viikkoa ennen kisaa ja jalat kestivät jatkuvan kastumisen. Maalissa tavattiin ystäviä, jotka eivät olleet näin tehneet ja heidän matkanteko oli loppunut jakapohjien suojaavan nahan hajottua kesken kisan "juustoksi". Tuttu juttu, jota en halua kokea itse enään (kokemusta on).

Aamuyön tunteina pääsimme mäkialueelta tasangolle ja homma toimi hyvin aitoja seuraten ja kompassisuuntaa tuijottaen. Yhdellä välillä sattui pieni yllätys: kartassa ollut puro olikin muttunut järveksi! Katselin valolla molempiin suuntiin ja mitään ylityspaikkaa ei ollut näkyvissä. Arvattiin vasemmalle ja pian "järvessä" näkyikin pieni heinäturppaiden muodostama ketju, jossa sorsat iloisesti hypähtelivät. Eihän täsä ihan sorsia olla, mutta tuosta mennään! Ulla pisti kyllä ensin vähän vastaan, mutta minun hypätessä ensimmäisenä "suon suuhun" vettä ei ollutkaan kuin puoleen sääreen. Turppaat johdattivat meidät järven yli ja lähes suoraan 90 pisteen rastille ja homma oli taas täydessä käynnissä.

Aamu valkeni 5.30 ja tasaisesti nylkytettiin viimeiselle juomapaikalle. Matkaa oli tehty lähes 18 tunita ja viimeinen 6h oli jäljellä. Nyt oltiin aikatauluamme edellä 50 minuuttia. Loppuosuuden maasto oi kaikkein mäkisin meidän reitillä, mutta siinä oli paljon pisteitä ja myös oikomahdollisuuksia. Yön sateessa ei ollut tullut juotua riittävästi ja minulla alkoi energiat tökkäämään pahemman kerran. Yökkäysten ja "pukli-paksien" säestämänä yritin ahtaa suuhun vettä, palautusjuomaa ja urkajuomaa huonoin tuloksi. Vatsa oli tyhjä, konsentraatio vähän nesteen vuoksi pielessä ja hapot sekaisin. Ryystin purkista rasvaa ja viimeiset öljytyt leipäpalat, joiden lomassa sain nielastua myös hieman nestettä. Tällä mennään, ei auta muu.

Tässä vaiheessa reitillä oli kolme noin 200m korkeaa pystysuoraa nousua notkorasteilta ylös harjanteille. Otin ensi kertaa koko kisassa Ullan vetoon yökkäysten säestäessä menoa. En tiedä vedinkö häntä vai työnsikö hän minua narulla, mutta nousu pääsitiin ylös reisien hapottaessa pahoin. Samalla aurinko näyttäytyi ja maisemat olivat todella upeat. Fiilis alkoi nousta kostean ja kylmän yön jälkeen.

Aikataulu näytti hupenevan minuutti minuutilta ja oltiin enää vain 35 min edellä omaa "pläniä". Edessä oli hankala väli tiheää puronotkoa pitkin. Olin ajatellut nousta ylös rinteeseen ja kiertää tiheikkö rinteessä, koska järjestäjät varoittivat ko. pusikon olevan todella tiheä. Rastilla äkättiin kuitenkin se, että tiheää puronotkoa pystyi liikkumaan puroa pitkin tiheikön katveessa! Kivistä uomaa liukasteltiinkin vahdilla eteenpäin tiheikön ollessa kattona. Hienoa viidakkoa! "Kyllä Ville tykkäis" ajattelin. Puroa pitkin pääsimme seuraavalle rastille ja taas aikataulu oli jälleen hyvin hallussa. Tiukkaa mäkeä piti seuraavaksi nousta ylös eikä meinannut reisi enää nousta. Lämpö sen sijaan nousi koko ajan ja goretakit piti heittää pois ja yrittää nousuun uudelleen vilpoisammalla vaatetuksella.

Viimeinen ylämäki oli 400m korkea puuton harjanne. Tämän jälkeen oli vain neljä rastia alaspäin mennessä ja maali odottaisi. Viimeinen puronotko osoittautui kuitenkin vaikeaksi ja puusto (pensaisto) tiheni koko ajan alaspäin mennessä. Rastimääriteen mukaan "Gully and Watercourse Junction" piti löytämän. Kartassa ei ollut kuitenkaan mitään siihen viittaavaa. Tiheää puronotkoa rymytessä alaspäin tuntui jo, että meidän on pakko olla tullut jo rastista ohi. Ulla jäi taakse odottamaan ja minä painoin hermostuksissan eteenpäin. Pian näin oikealta tulevan pienen notkelman. Olisikohan tuo se Gully ja tämä viidakon peittämä kostea uurre se Watercourse? Jäljistä näki, että tästä oli mennyt jonkin sortin "armada", joten puskin eteenpäin. Lopulta viimeinen "pahis"-rasti näkyin puiden katveesta! Leimaus ja kiipeäminen ylös pois puronotkosta vielä ennen vapauttavaa peltoalamäkeä. Piikkipuskat repivät lihaa, mutta tahto oli tässä vaiheessa kova: tämä kidutus loppuu kohta, antaa mennä!

Loppu tetsattiin aitojen rytmittämää lammashakaa edestakaisin poimien pari pienipisteista rastia. Maalin kohdalla patistin Ullan vielä viimeiselle 10 pisteen rastille, jota meillä ei ollut alkuperäisessä suunnitelmassa. Vastahakoisesti Ulla lähti mukaan, mutta intoutui tsemppaamaan hurjaan kiriin yhden Mix-parin yrittäessä pyritellä meitä vastaa loppusuoralla. Maalissa oltiin 20 min ennen määräaikaa ja suunniteltu reitti kierrettynä. Tuloksista ei ollut mitään havaintoa, mutta tiesin, että hyvin meni. Tasainen vauhti, lähes virheetön suunnistus, ei taukoja, jatkuvaa työtä eteenpäin ja hyvä tsemppi juoksupätkillä oli pitänyt koko matkan. Jos tällä suorituksella ei pärjää, ei pärjää millään. Pienet ja isotkaan kommellukset eivät meitä hyydyttäneet ja homma tuotiin maaliin tahdolla, taidolla ja voimalla.

Palkintojenjako muistutti "tanssii tähtien kanssa"-draamaa, koska tuloksista ei ollut tietoa ja kauhusta jäykkänä odotettiin kolmannen sijan julistamista. Kolmannen pisteet kun luettiin, alkoi puna kohota kalpeisiin poskiin ja selvitä, että me todella voitettiin maailmanmestaruus. Erot olivat pienet, taso oli kova, mutta meidän tasainen suoritus ja erinomainen pläni olivat muille liikaa! Ensimmäinen maailmanmestaruus oli tosiasia. Kiitokset Ullalle, kiitokset järjestäjille. Voitto on makeaa kuin tikkukaramellin nuoleminen, sanoi Karhukopla!

-Sepp-