Vaarojen Maraton 2010

Vaarojen Maraton kisaliltiin vkloppuna Kolilla. Kisa keräsi jopa 450 osanottajaa. Ei ihme, sillä jo aikaisempina vuosina on havaittu vaarojen juoksun huikea potentiaali. Tarjolla oli Ultra: 86 km, Maraton 43 km, 15 km, Bike and Run 43 km sekä mäkijuoksu ylös Kolin huipulle Pielisen pinnasta. Hyvää settiä siis: vaihtoehtoja ja hyvät iltakemutkin hotellilla vielä päälle.

Kisan taso on noussut huikeasti samalla kun maine ja osanottajamäärä ovat kasvaneet. Tällä kertaa mukana oli myös Suomen kovin Ultrajuoksija: Hyppölä, edellisen vuoden voittaja Siivari, Free Adventuren Vapa&Vapa sekä useita kovia haastajia. Arvoitus oli se, kuka kestää parhaiten Kolin reitin vaikeakulkuiset polkupätkät ja pystyy vielä iskemään soratiet ja Kolin nousun tasaisimmin.

Aiemman kokemuksen perusteella olin asettanut itselle aikatavoitteen: eka kierros 4.40, toinen 4.50 ja loppuaika 9.30. Ensimmäisen puoli kilsaa sainkin vedettyä joukon keulilla tähtäämääni vauhtia. Sen jälkeen porukka hermostui hiljaiseen vauhdinpitooni ja yksi kerrallaan alkovat säntäämään ohitseni alati kiihtyvällä sykkeellä. Parin kilsan jälkeen tiesin, että aikatavoitteeni voi haudata, sillä ensimmäinen kierros tullaan vetämään jokaisen kannalta liian lujaa ja toisesta kiekasta tulee eloonjäämistaistelu yhden jos toisenkin kohdalla.

Tunnin kohdalla kuuden miehen ryhmä oli erottunut pääjoukoista ja joukkoa veti venäläinen pitkätukka. Vauhti ei ollut kovaa, mutta mielestäni liian kovaa ajatellen koko matkaa. Seurailin Hyppölän takana ja helpotuksekseni hänkin antoi keularyhmän hilajalleen lipua karkuun. Jäin peesaamaan Hyppölää luottaen hänen kokemukseen yhtä lailla kuin omaanikin hyvästä vauhdinjaosta. Yritin pitää vauhdin tasaisena ja nousuun hellittää menoa samalla kun laskuun välttelin liian kovaa vahtia ja siitä seuraavaa iskutusta, joka tappaa reidet ennen pitkää kävelykuntoon.

Lauttaylityksen kohdalla Venäläinen, Siivari ja Vavat olivat muutaman minuutin karussa ja Hyppölän kanssa istuuduttiin samaan veneeseen seuraavina. Nopealla juomapullontäytöllä karkasin häneltä hieman (tai ainakin luulin). Venäläinen putosi keulilta ja sain häntä kiinni nopeasti. Laskin, että tässähän ollan jo toisena, sillä arvelin Vapojen simahtavan ennen maalia. Tuota pikaa Mikko kävelikin ylämäessä selkä edellä vastaan. Minua harmitti joukkuetoverin puolesta, sillä kisaa oli juostu 20 km ja jäljellä oli 66 km. Kovaa on..


Eka kierroksen toisen puoliskon juoksin siis yksin. Yhdessä risteyksessä ei ollut opaskylttiä ja harhauduin hetkeksi meno-reitille. Älysin nopeasti tilanteen, mutta Hyppölä sai minut tässä melkein kiinni. Kierroksen päättävään nousuun tullessa huomasin olevani 15 min edellä aikatauluani. Vedin nousun lepsusti välttäen sykkeen nostamista liiaksi. Hyppölä painoi tässä ohi ja näytti erittäin hyvävoimaiselta. Puolimatkassa olin 4.27 ja 13 min edellä aikatauluani ja neljäntenä.

Toiselle kiekalle lähdin nopealla vaihdolla ja jätin hetkeksi Hyppölän kenkiä vahtamaan. Siivari ja "Filosifi" Vapa olivat 9 min edellä. Kulku oli hyvä ja laskettelin mukavuusalueella eteenpäin. Hyppölä sai minut kiinni ja paineli tietä sellaista vauhtia ohi, että meikäläisellä ei ollut mahdollisuuksia päästä peesiin. Pohkeet eivät toimi kuten juoksijalla pitäis. Enhän tosin ole mikään juoksija. Pikemminkin metsässä rymyäjä, viidakossa tetsaaja tai parketilla linkkaava klinkkuveitsi. Hyppölä siis menkööt, keskityn jatkossa vain Vavan ohitukseen :)

Herajärven kierroksen harjanteilla Ounasvaaran valkea paita alkoikin vilkahtelemaan edessäni iloisesti aiemmin kuin olin odottanutkaan. Vapa oli eväänsä syönyt kovalla alkuvauhdilla ja minun oli helppo jatkaa valitsemallani vauhdilla. Morjens vaan ja kivat sulle. Kisa on kisa ja armoa ei anneta. Laskin, että jos Siivari tai Hyppölä simahtavat minulla on vielä mahdollisuus parantaa sijoitusta. Keskityin kuitenkin ensisijaisesti omaan juoksemiseen. Polvi oli jo kipeytynyt, eikä ollut mitään takeita päästä edes maaliin jos tilanne tästä vielä huononisi. Ajattelin loppuaikaa 9.30 pintaan ja tsemppasin itseäni sen mukaan.

Askel painoi raskaasti Ryläyksen jyrkissä mäissä ja olo alkoi olla aikamoista himinää. Hoippuen ylös ja hoiperrellen alas yritin tsempata itseäni eteenpäin. Tämä ei oikein onnistunut, sillä tajusin, että sijoitukset oli selvät ja vain loukkaantuminen voisi vaikuttaa lopputuloksiin kärjen osalta. Lepsulla tsempillä ja kärsimuksiä vältellen menin mukavuusalueella polkupätkän loppuun. Viimeinen 15 km tieosuus, nousu Kolin huipulle ja autuus maalissa olivat enää jäljellä. Juosta klenkutin kipeällä polvella tiepätkän tasaisesti asettaen 500m välein "välietappeja". Jos tuonne pääsen, pääsen tuonnekin jne. Sairasta hommaa. Kolin nousun juurella tiesin, että tämä reissu on voitettu: nousun kävely pitkällä harpalla, joku sata metriä juoksua ylämäkeen ja maali näkyisi. Hoipertelin rinteessä kuin muovikassillisen kossua tyhjentäneenä. Himinä päässä oli kova, keho vapisi rasituksesta, pikkuvarpaat olivat tohjona, pohvi oli kipeä ja jäykkä, energiat olivat lopussa ja makkaran maku suussa. Maaliin astuessani nostin kädet kohti taivasta kuin olisin voittanut. Tässä vaiheessa oli aivan sama mikä oli sijoitus: pääsin maaliin ja suutelin taivasta. Aikakaan ei ollut huono: 9.41 ja sijoitus oli kolmas. Bodiumille siis toisen kerran peräkkäin. Ne jotka olivat nopeampia olivat parempia.

Kolin Vaarojen Maratonista on tullut brändi: se on kisa joka on koettava itse. Ja se kannattaa kokea.

"Enkelten laulaessa syöksyin helvettiin"
Seppo Mäkinen